Kaija Rantakarin merensyvä minimalismi on intiimiä ja ajatonta.

Koko meren laajuus rinnastaa rannikon epäinhimillisten elementtien toisiaan vasten hiertymistä inhimilliseen ja iholla tapahtuvaan kohtaamiseen. Maailmassa, jossa kaikki virtaa, kohisee ja katoaa, löytyy ihme, joka saa kasvot unohtumaan auki.

Rantakarin vähäeleinen kieli sommittelee nykyajan rakkausrunoutta. Tuulee, jää sulaa, ihminen on hauras ja vahva, valoa ja yötä. Runoja kannattelee luotettava, luonnonvoimainen fragmenttimuoto. Lukija saa sulautua runojen rauhalliseen aallokkoon.