Fiktiokirjojensa lisäksi Wallace muistetaan loistavista esseistään, joissa
kirjailijan loputtoman uteliaat aivot purkavat ja kokoavat arkitodellisuutta
alati uusiksi, yllättäviksi sommitelmiksi. Erityisen maineikkaita
ovat Wallacen tennistä käsittelevät kirjoitukset – olihan laji entiselle
juniorilahjakkuudelle elinikäisen intohimon hämärä kohde.

Päättymätön riemu -romaanissa Wallace kirjoitti, että ”todellista tennistä
ei voi redusoida ennalta määrättyihin tekijöihin tai todennäköisyysjakaumiin
yhtään sen paremmin kuin shakkia tai nyrkkeilyäkään,
joiden sekoitus se on”. Näennäisen yksinkertaisen lajin pinnan alla riittää
kirjailijalle ylenpalttisesti matemaattisia, runollisia ja eksistentiaalisia
arvoituksia ratkottavaksi.

Nähdessään Roger Federerin kentällä Wallace ajautuu suorastaan
uskonnolliseen hurmokseen. Toisaalta lukiessaan erään pelaajan muistelmateosta
hän joutuu toteamaan, kuinka vähän urheilun suuruudesta
ja vaikuttavuudesta tyypillisesti tavoitetaan sanoin. Wallace onneksi
kuuluu niihin kirjoittajiin, jotka pystyvät vangitsemaan lauseisiinsa
enemmän kuin useimmat muut kuolevaiset.

Lukijalle, joka ei ymmärrä tennistä, Wallacen kirjoituskokoelma on
herkkua. Lukijalle, joka ymmärtää, se on taivas.